Julkaistu 25.2.2019
Viime aikoina yksityisten asumisyksiköiden erilaiset ongelmat ovat olleet paljon esillä julkisuudessa ja niillä on perusteltu sitä, miksi valinnanvapautta tai soteuudistusta ei pitäisi toteuttaa. Aito mahdollisuus tehdä valintoja toimii kuitenkin myös asiakkaan suojaksi; jos asumisyksikkö ei toimi sovitulla tavalla, asiakas voi lähteä ja viedä budjettinsa mukanaan. Hänen ei tarvitse jäädä odottamaan kunnan päätöstä siitä, onko tilanne niin vakava että sopimus asumisyksikön kanssa puretaan ja asiakkaille löydetään toinen koti.
Perustuslakivaliokunnan lausunto helmikuussa 2018 rajaa henkilökohtaisen budjetin käyttöalan entistä tiukemmin vammaisten ja ikäihmisten palveluihin. Perustuslakivaliokunta esittää, että henkilökohtaista budjettia ei voisi myöntää ”muihin 11 §:n mukaisiin tarpeisiin vastaavia asiakkaan hyvinvoinnille välttämättömiä sosiaalipalveluihin” (sosiaalihuoltolain 14§ 1 momentin kohta 14) tai ”muuhun vastaavaan erityishuollon toteuttamiseksi tarpeellinen toimintaan” (kehitysvammalain 2§ kohta 10). Nämä kaksi kohtaa olisivat voineet toimia henkilökohtaisen budjetin perusteena silloin, kun asiakkaan tarve ei kohdistu suoraan esimerkiksi päivätoimintaan, asumiseen tai kuljetuspalveluihin vaan on kokonaisvaltaisempi.
Koska henkilökohtaisessa budjetissa ollaan menossa kohti rajatumpaa säädöspohjaa, sen käyttäminen asiakkaan eduksi on entistäkin tärkeämpi asia. Henkilökohtainen budjetti ei voi laajentaa palvelujen sisältöä tai lisätä niiden määrää, mutta sillä voidaan luoda räätälöityjä palvelusisältöjä, jotka kohdistuvat juuri niihin asioihin joihin asiakkaalla on lakisääteinen oikeus ja tarve. Tämän tavoitteen saavuttaminen riippuu oleellisesti siitä, miten henkilökohtaisen budjetin suhdetta vammaispalvelulakiin, vanhuspalvelulakiin ja kehitysvammaisten erityishuoltolakiin tulkitaan.
Marraskuussa 2018 Suomessa oli käynnissä tai valmisteilla 17 erilaista kokeilua tai pilottia. Kokeiluja läheltä seuranneena tulkinnoissa on selkeästi nähtävissä alueellisia eroja. Haasteena on myös se, että henkilökohtaisen budjetin arki – se, voiko asiakas saada toivomansa palvelun – ei jää mihinkään näkyviin. Tällä hetkellä henkilökohtaisen budjetin linjaukset jäävät viranomaisten tiimimuistioihin tai asiakaspäätökseen, eikä seuraava samanlaisessa tilanteessa oleva asiakas voi luottaa siihen että hänen asiansa ratkaistaisiin samalla tavalla. Siitä, voiko henkilökohtaista budjettia käyttää johonkin asiaan, päättää tyypillisesti yksittäinen työntekijä eikä tieto siirry muille kokeiluille tai piloteille. Valittu linjaus taas muuttaa oleellisesti sitä, ketkä hakeutuvat henkilökohtaisen budjetin pariin ja mitä sillä hankitaan. Tämä näkyi hyvin esimerkiksi Tampereen Avain Kansalaisuuteen-hankkeen pilotissa, jota toteutettiin kahden vuoden ajan 2017 – 2018. Ensimmäisen vuoden kokemusten perusteella henkilökohtaisen budjetin käyttömahdollisuuksia täsmennettiin toiselle vuodelle, ja asiakaskunta sekä budjetilla tehdyt hankinnat muuttuivat huomattavasti.
Henkilökohtaisen budjetin on aika siirtyä pöytälaatikoiden muistioista ja yksittäisistä asiakkuuksista yhteisen pöydän ääreen ja keskustella siitä, millainen henkilökohtainen budjetti halutaan Suomeen. Mikä on henkilökohtaisen budjetin paikka vammaisten ja ikäihmisten palveluiden järjestämistapana? Mikä osa asiakkaan toivomasta palvelusta on lakiin perustuvaa, kunnan maksettavaa palvelua ja mikä asiakkaan itse maksamaa lisäpalvelua? Miten varmistetaan se, että samanlaisessa tilanteessa oleva asiakas saa samanlaisen päätöksen eri puolilla maata?
Suunta ja THL ovat mukana aloittamassa keskustelua näistä aiheista 7.3.2019 järjestettävässä työpajassa.
Kolumnin on kirjoittanut Hanne-Maria Leppäranta. Hanne-Maria on kehittänyt henkilökohtaista budjettia Suomessa vuodesta 2014 sosiaalityöntekijänä, projektikoordinaattorina sekä projektipäällikkönä.