Monta puolta

Kaksiulotteinen luokitteleva malli ei tunnista yksilöllisesti tai sosiaalisesti erilaisia tarpeita. Henkilökohtainen budjetointi on yksilöllisten sosiaalipalvelujen yksi avain.
Kuvituskuva samankaltaisista erisuuruisista laatikoista

Julkaistu 5.3.2019

Kohdatessaan uuden esineen pieni lapsi alkaa tarkastella sitä eri puolilta, tunnustella, maistella ja kokeilla mitä kaikkea sillä voikaan tehdä. Ei tällainen käytös aikuisellekaan ole vierasta, vaikkapa vaate- tai rautakaupassa. Kiinnostavia vaatteita tai muita tavaroita pyöritellään käsissä ja ihmetellään puolelta, jos toiselta. Moniulotteinen tarkastelu on ihmiselle luontaista, ellei sitä tieten tahtoen sammuteta.

Ihmisten avun ja tuen tarpeita arvioitaessa maailma ja sen tarkastelu muuttuu yllättäen kaksiulotteiseksi: paljon tai vähän. Kaksiulotteisessakin tarkastelussa tarvitaan mitta-asteikkoja. Vammaisten ihmisten asumisen tarpeita on sovitettu kolmi- tai neliportaiseen asteikkoon. Vähän avun tarvetta on tuettua-asumista, vähän enemmän on ohjattua- tai palveluasumista, varsin paljon on tehostettua palveluasumista tai autettua asumista ja hyvin paljon on taas laitoshoitoa. Saman tapainen asteikko koskee päivän toimintoja työllistämisen tukemisesta, työtoimintaan ja lopulta päivätoimintaan.

Eritoten kehitysvammahuollon historiassa on jo varsin kauan ollut havaittavissa ihmisten lajittelu eri luokkiin ja ryhmiin. Esimerkiksi laitosten sisällä väki jaoteltiin mm. vuoteeseen hoidettaviin ja työosastolaisiin.  Lapset jaettiin koulukelpoisiin ja heihin, joille koulun ovia ei avattu.

Jaottelu ja luokittelu ovat yrityksiä hallita ihmisten ja heidän tarpeidensa ja tilanteidensa moninaisuutta.

Palvelujen järjestäjän pitäisi jollakin tavalla löytää yhtäältä kohtuullisen osuvat ja toisaalta yhdenvertaisesta kohtelusta kertovat ratkaisut ihmisten tarpeisiin.  Tuottajan pitäisi tuottaa palvelut niiden mukaan. Siksi on viime vuosikymmeninä päädytty kuvattuihin kaksiulotteisiin luokituksiin.

Ehkä on käynyt niinkin, että luokitukset ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Ohjattu asuminen on siitä veikeä esimerkki. Alun pitäen sillä tarkoitettiin osavuorokautista, mutta jokapäiväistä avun ja tuen tarpeeseen vastaamista. Pääpaino on kuitenkin ihmisen omien valmiuksien vahvistamisessa ja siihen ohjaamisessa. Siinä oli vahvasti kuntouttava idea. Myöhemmin ohjattu asuminen alettiin nähdä vain ryhmäkotiasumisena, jossa ei ole yövalvontaa.

Kaksiulotteinen luokitus palveli aikansa. Nyt se on selvästikin osoittautumassa riittämättömäksi.  

Asumisen palvelut ovat painottumassa tehostettuun palveluasumiseen ja autettuun asumiseen.  Niiden määrän kasvaessa on taloussyistä tullut tarve tehostaa ja ”hoikistaa” ko. palveluita, jolloin ei enää löydykään vastetta vaativimpiin tarpeisiin. Kun ”tehostetun” tai ”autetun” keinot eivät enää riitäkään, alkaakin ”laitoshoidon tarve” olla selviö.  Sanottu tarve tuotetaankin palvelujärjestelmän omin ratkaisuin, ei yksilön tarpeiden perusteella.

Tällaiset luokitukset sopivat huonosti YK:n vammaisyleissopimuksen ja siihen pohjautuvan uuden vammaispalvelulain lähestymistapaan. Keskeisiä ovat yksilöllinen itsemääräämisoikeus, täysimääräinen ja tehokas osallistuminen ja osallisuus yhteiskuntaan.

Terveydenhuollossa on käynnissä merkittävä siirtymä yksilöllisen hoitoon. Puhutaan yksilöllisestä lääketieteestä. Se on seurausta mm. lääketieteellisen genetiikan edistyksestä. ”Yksilöllisten tekijöiden tarkka tunteminen mahdollistaa esimerkiksi oikein kohdennetut lääkeannokset tai hoidon suuntaamisen niille, jotka siitä hyötyvät”, kertoo Suomen Akatemian yksilöllistetty terveys -ohjelma.

Sosiaalipalveluissa – niiden omista lähtökohdista ja tarkoituksista lähtien – tarvitaan saman tyyppinen ajattelutavan muutos. Kaksiulotteinen luokitteleva malli ei tunnista yksilöllisesti tai sosiaalisesti erilaisia tarpeita, tilanteita ja suhteita. Voi käydä jopa niin, että ihminen ohjautuu jonkin seikan perustella palveluun, joka on hänelle haitaksi. Esimerkiksi A:lla voi olla paljon kasvun ja koulun käynnin myötä hankittuja tietoja ja taitoja, monia valmiuksia, mutta hauras turvallisuuden tunne. Hän ohjautuu viimeksi sanotun vuoksi hoivateollisuuden tehostettuun palveluasumiseen, jossa hänen taimellaan olevat valmiutensa kuihtuvat, tiedot ja taidot unohtuvat valmiiksi säädetyn palvelupaketin nautinnan myötä. Seuraavat 60 vuotta elämä keskittyy lääkkeiden jaon ja ruokailujen odottamiseen. Markkinointiviestinnän välittämän asiakaslähtöisyyslupauksen rajat piirtyvät tuotannon tehokkuuden ehdoilla.

Toinenkin mahdollisuus on, kuten oppimisen ja turvallisuuskokemuksen vahvistumisen sekä sosiaalisten suhteiden tiivistymisen myötä asteittain säädettävä tuki.  Se voi ajoittain maksaa enemmän kuin tehostettu palveluasuminen, mutta monta kymmentä vuotta vähemmän. Joka tapauksessa yksilön hyvinvoinnin kannalta ero on olennainen, vaikka kustannus olisi sama.

Henkilökohtainen budjetointi on hyvä mahdollisuus lähteä rakentamaan yksilölliset tarpeet ja tilanteet herkästi tunnistavia ratkaisuja, jotka kiinnittyvät elävin sitein sosiaaliseen, jota ao. ihminen osaltaan ja osallistuen on rakentamassa.

Yhdenvertaisuus seuraakin mekaanisen tasa-annostelun sijaan yksilöllisesti oikein ja osuvasti suuntauvasta tuesta. Päästään kodinomaisesta asumisesta asumaan omaan kotiin, omannäköisestä elämästä omaan elämään. Henkilökohtainen budjetointi on yksilöllisten sosiaalipalvelujen yksi avain.

Markku Niemelä, vanhempi asiantuntija


Markku Niemelä on pitkän linjan sosiaali- ja vammaispolitiikan sekä kehitysvammatyön asiantuntija ja ammattilainen. Nykyisin Markku toimii vanhemman asiantuntijan osa-aikaisessa tehtävässä Kehitysvammaisten Palvelusäätiössä.