Tekemistä vaille valmista

Henkilökohtainen budjetti on tarkoitettu yksilön tarpeen mukaisiin palveluihin. Jo nykyinen lainsäädäntö mahdollistaa ratkaisut moninaisiin ja erilaisiin tarpeisiin.

Julkaistu 2.7.2019

kuvituskuva kenkäpareja rivissä

Maan uusi hallitus, Rinteen hallitus julkaisi kesäkuun alkupäivinä ohjelmansa. Se lupaa, että henkilökohtainen budjetointi (jäljempänä HB) etenee, etenkin vammaispalveluissa. Erikseen vielä mainitaan kehitysvammapalvelut. Järjestelmää kehitetään kokeiluin.  Myös monet kunnat ja kuntayhtymät ovat jo aiemmin ottaneet asiakseen viedä HB:a eteenpäin. 

Miksi HB soveltuu erityisen hyvin juuri moniin vammaisten ihmisten palvelutarpeisiin, syy siihen on ilmeinen. Vammaisten ihmisten tilanteet ja tarvitsema apu sekä tuki vaihtelevat yksilöittäin ja ajassa. Ei ole vakioitua vammaista ihmistä vakioiduin tarpein. Massapalvelut kohdentuvat useimmiten ali, yli tai ohi tarpeen. Palvelusta, joka ei osu tarpeisiin on harvoin todellista hyötyä. Kulut kyllä syntyvät, mutta ihminen jää vaille tarvitsemaansa apua tai tukea.  HB:n avulla apu ja tuki voidaan säätää juuri kohdalleen ja tarpeen mukaiseksi, yhdessä. Siinä sen ydin, ei mekaanisessa budjetoinnissa.  

Usein kuulee epäilyksen siitä, jotta antavatko lait myöten. Palvelut ovat tarkoin määrätyt lain pykälissä, uskotaan. Löytyykö laeista yksilön tarpeen mukaisia palveluja?  Voidaanko niitä soveltaa tarpeista lähtien?

Mielenkiintoista on, että tähän haasteeseen etsittiin vastauksia jo 1960-luvulla, jolloin mietittiin nykyisen Kehitysvammalain (519/1977) nuotit. Lain valmistelijat olivat kaukonäköisiä. Todettiin, ettei säädetäkään pikkutarkasti palveluista, koska tarpeet ja tilanteet muuttuvat ja palvelujen on joustettava niiden mukaan.  Päätettiin kirjoittaa puitelaki, jossa kuitenkin oikeus palveluihin on säädetty subjektiiviseksi oikeudeksi. Niinpä Kehitysvammalain 2 §:ssä on säädetty esimerkiksi työtoiminnan ja asumisen järjestämisestä (2 § kohta 4) sekä yksilöllisestä hoidosta ja muusta huolenpidosta (kohta 6). Laissa ei ole säädetty missä ja miten ko. palvelut pitää toteuttaa. Niitä voidaan toteuttaa vaikkapa asukkaan omassa kodissa. Kaikki ne moninaiset tiloihin ja taloihin sekä muihin edellytyksiin liittyvät järjestelyt, joita vuosikymmenten saatossa on tehty ovat lakia soveltaneiden päättämiä, eivät laista juontuvia. Tarkoittaa, että lakia voidaan soveltaa toisinkin. Kruununa ko. 2 §:ssä on kohta 10: ”muu vastaava erityishuollon toteuttamiseksi tarpeellinen toiminta”. Se antaa HB:a suunnittelevalle sosiaalityöntekijälle ja vammaiselle henkilölle paljon lisää vapautta luoda uusia ratkaisuja. Ei tarvitse pitäytyä edes em. 2 §:n valmiissa luettelossa.

Kiinnostavaa kyllä Vammaispalvelulaissa (380/1987) on samankaltainen säännös lain 8 § 1 momentissa: ”Vammaiselle henkilölle annetaan kuntoutusohjausta ja sopeutumisvalmennusta sekä muita tämän lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarpeellisia palveluja”. Lisäksi saman lain 7 §:n 2 momentissa sanotaan: ” Vammaisuuden perusteella järjestettäviä palveluja ja tukitoimia kehittäessään kunnan tulee ottaa huomioon vammaisten henkilöiden esittämät tarpeet ja näkökohdat”. Yhdessä nämä luovat oivallisia lisätyökaluja HB:n laadintaan.  Samanlainen säännös sisältyi myös Valas-lakiehdotukseen.  Lakia valmisteltaessa ko. pykälän kohdalla käytiin keskustelu, jossa todettiin säädöksen tarpeellisuus juurikin paikallisen luovuuden mahdollistamiseksi.

Muutaman vuoden takainen uusi Sosiaalihuoltolaki (1301/2014) ja sen 28 § antavat myös kiinnostavia eväitä, jos lain muut palvelut osoittautuvat liian ahtaiksi. Se on tosin epätodennäköistä, sillä koko laki on kirjoitettu siten, että ensiksi tunnistetaan tuen ja avun tarpeet (11§). Sen jälkeen valitaan sopivat palvelut, joiden sisältöä ei ole ennalta tarkoin rajattu.  Pykälässä 28 § säädetään muista sosiaalipalveluista: ”Lomanviettopalveluja ja tukea lomanvieton järjestämiseen annetaan perhetilanteen, pitkäaikaisen sairauden, vamman tai muun vastaavanlaisen syyn perusteella. Erityistä tukea tarvitsevalle lapselle tai hänen perheelleen voidaan järjestää vertaisryhmätoimintaa sekä tukihenkilö- tai perhe lapsen terveyden tai kehityksen turvaamiseksi. Kaikkien asiakkaiden hyvinvointia voidaan edistää myös muilla kuin 3 luvussa mainituilla sosiaalipalveluilla. Tässäkin on taas keino ratkaisuihin, kunhan pysytään Sosiaalihuoltolain tarkoitusten (1 §) ja soveltamisalan puitteissa (2§).  Vaikeaa on lain tarkoitusta tai soveltamisalaa ohittaa niin kauan, kun tavoitellaan vammaisen ihmisen hyvän elämän kannalta tarpeellisia ratkaisuja.  Edellisen hallituksen Valinnanvapauslakiehdotus olisi ehkä rajannut HB:sta 28§:n käytön, muttei ainakaan vielä ole tiedossa, että vastaavaa rajausta tehtäisiin. Valinnanvapauslaki ei tullut voimaan. Nyt HB:a valmistellaan uudelta pohjalta.

Lakien soveltamista ohjaavat asetukset ja viranomaismääräykset. Niissä on kuitenkin sangen vähän sellaista, mikä rajaisi luovia ratkaisuja. Jo 1990-luvun alkupuolella valtion viranomaiset siirtyivät informaatio-ohjaukseen, joka ei useimmiten rajaa, vaan kannustaa paikalliseen luovuuteen. Valtionosuudetkin tulevat kunnalle valtaosin yleisinä valtionosuuksina, joten nekään eivät luovuutta estä.

Kuntien ja kuntayhtymien omilla soveltamisohjeilla saatetaan toisinaan liiaksikin rajata lakien soveltamista, kun tavoitellaan esim. asiakkaiden yhdenvertaista kohtelua. HB on hyvä väline, ohjeiden sijaan, tavoitella yhdenvertaisuutta, vaikuttavuudesta puhumattakaan. HB:n käyttöönotto mahdollistaa raskaan ohjeistuksen vähentämisen. Miksi näin? HB:a tehtäessä asiakkaan tarpeet ja tilanteet arvioidaan perusteellisesti ja päätökset valmistellaan huolella ammattilaisten ja asiakkaan yhteisvoimin. Tällaiseen osuvuuteen ei parhainkaan ohjein päästä.

Palvelujen tuottajien omat tuotteistukset ja määräykset ovat myös eräs yksilöllisiä ratkaisuja rajaava tekijä. HB:n avulla voidaan tuottajat haastaa tuottamaan itse tuumailemiensa sijasta sitä mitä ihmiset tarvitsevat.  Syntyypä näin myös tilaa ja tilausta uusille toimijoille tai tavoille toteuttaa apua ja tukea.

Maan hallitus näyttää vihreää valoa henkilökohtaiselle budjetoinnille. Jo nykyinen lainsäädäntö mahdollistaa ratkaisut moninaisiin ja erilaisiin tarpeisiin. Tekemistä vaille valmista.


Markku Niemelä on pitkän linjan sosiaali- ja vammaispolitiikan sekä kehitysvammatyön asiantuntija ja ammattilainen. Nykyisin Markku toimii vanhemman asiantuntijan osa-aikaisessa tehtävässä Kehitysvammaisten Palvelusäätiössä.

Aiheesta lisää Suunnannäyttäjät-seminaarissa Helsingissä 29.8. Tervetuloa!