Julkaistu 16.8.2021
Kerron tässä blogissa näkemyksiäni henkilökohtaiseen budjettiin, arjen merkitykseen ja arkivalmennukseen. Näkökulma, josta puhun, keskittyy pitkäaikaisen psykiatrisen potilaan arkeen, mutta monet asiat voidaan yleistää myös muualle.
Kun ihmiset asioivat syystä taikka toisesta sote-palveluissa, he siirtävät ammattilaisille tietynlaisen kuvan arjestaan. Arjen tulkintaa ohjaavat oireet ja ongelmat. Hoitojärjestelmä pyrkii hoitamaan näistä koostettua diagnoosia, eikä oikeastaan kokonaista ihmistä. Tällä tarkoitan tarjottavan tuen olevan kiinteästi diagnoosiin sidoksissa (= näyttöön perustuva hoito). Kokonaisen ihmisen hoito ei kavennu pelkän diagnoosin hoitamiseen, vaan kokonaisvaltaiseen hyvinvoinnin tukemiseen. Kokonaisvaltainen hyvinvoinnin tukeminen sisältää myös asioita, jotka ihminen kokee mielekkääksi, vaikka eivät ongelmaan liittyisikään. Ongelmaa on vaikea poistaa korvaamatta sitä jollain. Siksi tarvitaan myös mielekästä sisältöä ja toimintaa, jotka ajan saatossa sivuttavat ongelman arkea määrittävänä tekijänä.
Mikä on tärkeää, kun autetaan kokonaista ihmistä? Esittäisin ratkaisuksi arkivalmennusta. Ensin tutustutaan ihmiseen ja hänen arkeensa ns. normaalin vuorovaikutuksen kautta, esimerkiksi kahvikupin äärellä, tavallisia, arkisia asioita jutellen viime päivien tekemisistä yms.. Seuraavaksi rakennetaan arkeen struktuuria pala palalta. Kun arjesta tulee säännöllisempää, myös sen kuormittavuus vähenee (Kodin arki, 2009, s. 110). Asiat alkavat kulkea rutiinilla, omalla painollaan.
Kun arjen rakenne alkaa olla kunnossa, päästään kartuttamaan ’pärjäämisvarantoa’ (resilience capacity) onnistumisia tuottavan tekemisen mahdollistamisella. Tässä vaiheessa henkilökohtainen budjetti olisi tärkeä työkalu. Esimerkiksi harrastuksiin on sosiaalityöllä tarkat rajat, ja kaikki toimii harkinnanvaraisesti. Henkilökohtaisen budjetin ollessa arkivalmentajan käsissä, joka tuntee ihmisen, hänen arkensa ja vahvuutensa, saataisiin järjestettyä hyvinvointia tukevia asioita viisaasti kohdennetusti. Henkilökohtaisen budjetin etu verrattuna täydentävään toimeentulotukeen olisi erityisesti siinä, kuka sen käyttöä määrittää, ja toiseksi, työkalulla saataisiin tarvittavaa joustoa taloudellista tukea vaativien asioiden järjestämiseen. Subjektiivinen kokemus hyödystä riittäisi perusteeksi.
Arkivalmennus ei siis ole kenenkään työstä pois, vaan sen tarkoitus on täyttää aukko palveluissa. Palveluissa ei ole arjen rakentamiseen keskittyvää toimihenkilöä. Arjen struktuurilla on kuitenkin suuri vaikutus hyvinvointiin, eikä sitä osata nykyisellään riittävästi huomioida. Potilaan arjessa ei useimmiten ole tarkkaa säännöllisyyttä, vaan viikon ainoa aikataulutettu tapahtuma saattaa olla tapaaminen psykiatrian ammattihenkilöiden kanssa. Muita tapahtumia ovat ”kelluvat säännölliset tapahtumat”, kuten lääkkeiden otto herättyä, aamukahvi tai iltalääkkeiden otto. Lisäksi arjessa on täysin kelluvia elementtejä, kuten kavereiden tapaaminen, joka tapahtuu useimmiten hetken mielijohteesta. Tämänlainen arjen struktuuri on lopulta varsin tyypillinen psykiatrisen potilaan arjessa. Tärkeille hoidettaville asioille ei ole selkeää ajankohtaa, vaan ikävätkin asiat jäävät hoidettaviksi ”kun siltä tuntuu”, johtaen niiden siirtämiseen viimeiseen saakka, jolloin pienetkin asiat saattavat kovan paineen vuoksi muuttua ylivoimaisiksi.
Arkivalmentaja voisi olla esimerkiksi kokemusasiantuntijasta jatkokoulutettu henkilö. Tämä loisi myös jatkumoa kokemusasiantuntijalle, sekä auttaisi kuntoutuvaa. Win/win, sanotaan. Periaatteessa riittää, että on kohdannut elämässään vastoinkäymisiä ja selvinnyt niistä. Tätä kautta syntyy ymmärrys siitä arjesta, jollaista tuettavat ihmiset usein elävät.
Ihmiset oppivat vuorovaikutusta mallioppimisen kautta. Arkivalmennuksessa tämä tarkoittaa sitä, että arkivalmentaja kertoo omasta arjestaan, ja opettaa sitä kautta uudenlaisia näkökulmia siihen. Samalla tuettava oppii kertomaan myös arkensa tapahtumista, kun huomaa niiden olevan toiselle osapuolelle merkityksellisiä (koska hänkin niistä kertoo). En ole kohdannut psykiatrian ammattilaista, joka reflektoisi oman arkensa sisältöä tai tapoja joiden mukaan kannattaisi toimia. On yleisesti helpompaa yhtyä siihen mitä toinen tekee, kuin totella käskyjä (”tee näin”).
Arkivalmentajalle saattaa myös siirtyä ainutlaatuista tietoa hoidosta. Sellaista tietoa, jota ei uskalleta hoitotaholle kertoa. Tätä kautta olisi mahdollista myös pyrkiä ”palvelujen normalisointiin”, josta Christian Grönroos kertoo kirjassaan Palvelujen johtaminen ja markkinointi. Palvelujen normalisoinnin toiminta-ajatus on, että organisaatio pyrkii itse aktiivisesti havaitsemaan palveluvirheitä ja korjaamaan niitä. Tosiasia on kuitenkin se, että järjestelmässä työskentelevät ihmiset ovat inhimillisiä virheitä tekeviä yksilöitä. Näin arkivalmentajan saama tieto voidaan hyödyntää myös palveluvirheiden korjaamiseen, joka hyödyttää sekä kuormittuneita ammattilaisia että autettavia kuntoutujia.
Parhaassa tapauksessa henkilökohtaisen budjetin merkitys olisi ”pärjäämisvarannon” (resilience capacity) kohentaminen, eli onnistumisten tuottaminen, jotka luovat valoisampaa näkymää tulevaan. Pärjäämisvarannon ymmärrän onnistumisten kasaantumisen tuotteena, jotka luovat oletusta tulevasta onnistumisesta – tai vaihtoehtoisesti sen vähäisyys luo oletuksen epäonnistumisesta. Arkivalmentajan tuntiessa sen puolen ihmisestä, jollainen hän ”normaalissa vuorovaikutustilanteessa” on, saadaan varsin erilaista keskustelua aikaan, ja näin päästään myös keskustelemaan helpommin näkökulmasta ”Mitä sinä haluaisit tehdä?”, kun tulkintaa ja vuorovaikutusta ei ole rakennettu diagnoosin ympärille.
Kirjoittaja
Ville Venesmäki on kokemusasiantuntija, joka on vaikeiden vuosien jälkeen saanut arkensa hallintaan. Hän on kiinnostunut tuomaan esiin ja keskusteluun hyvinvointipalveluiden kehitystarpeita, jotta palvelut toimisivat vaikuttavammin ja kokonaisvaltaisemmin. Lisäksi erityisenä kiinnostuksena arjessa pärjääminen ja siihen valmentaminen. https://kokeville.net/